Kadun metallisen hengen molemmin puolin,
kävelee ikuisuuden parit.
Kahden lapsen kanssa,
yhtä aikaa, saman jalan askeleilla.
Tien yli läpäisevä katse,
sinä olit entiseni.
Nyt minulla on elämä, ei vain ajatus siitä.
Hehkuva pohjoistuuli tarrautuu ihooni,
ottaa omansa, antaa minulleomansa.
Tuuli kädessäni, vapaus taskussani.

En tiedä mitään,
en  ymmärrä,
olen eksyksissä
mutta onnellinen.

Kuolemantuomitun viimeinen uni

Kuolemantuomitun viimeinen uni,
elämä elokuvana, vai pelkkää arjen tuottamaa synkkyyttä.
Kuolemantuomitun viimeinen uni on täynnä iloa.
Kuolemantuomitun viimeinen uni vastaa todellisuutta.
Viimeinen uni, viimeinen mahdollisuus paeta,
viimeinen hetki saavuttaa itsensä.
Levotonta ennen kellonkumahdusta, raskaiden askelien ja kevyen ovenavaamisen aiheuttamaa
levollisuutta.
Kuolemantuomitun viimeinen uni on levollinen.

Elokuun rikollisen hetki

Haikeutta vankilan ulkopuolella,
isäni kertoo tarinaansa, lempitarinaani.
Se kertoo isästä, maailmanmatkaajasta
jonka vapaus riistettiin.
Kahleet hiertävät ihoa vieläkin, vapauden kaipuuseen pyrkivät silkkiset kädet.
Rosoisuus kultaa silloin ennen, empaattisuus syy rautoihin.
Ei isän vapautta kuitenkaan riistetty,
se sai vain uudet puitteet.

Runo: Paratiisi ennen Paratiisia

Maailman parhaat vuodet,
jykevien puheiden aikaansaama virta.
Kaikkien kansojen yhteenkuuluvuus,
kaikki ovat yhtä.
Yhden ihmisen harteilla oma tulevaisuutemme,
ei, emme ole vielä valmiita lähtemään Jumala.
Monta sukupolvea syntymättä, monta runoa ja laulua laulamatta.
Jäisit luoksemme, meidän vaatimattomaan maailmaan.
Ota kädestä kiinni, äläkä riko sitä.
Älä riko siteitämme.

Menneisyys on kulutettua aikaa, nykyisyys jatkuvaa kuluttamista, tulevaisuutta emme ole vielä kuluttaneet. Pitäkää kiinni tulevaisuudestanne. Älkää hukatko itseänne siellä.

Runo: Melankolia

Unohdin mitä piti sanoa,
kai se tulee mieleen
ennemmin tai myöhemmin.
Onko se minkään arvoista, jos se jää vain ilmaan,
mutta minähän sen ajattelin.
Se on minun, ja kaikkien.
Minun omassa mielessäni, muiden sanotun jälkeen,
muiden raiskaavien katseiden alla.
Voiko sydäntä polttaa karrelleen?

Hän oli hyvien töiden tekijä,
siivosi muiden jäljet, rakensi orpokoteja.
Hän oli Auerwaara, hurmuri, psykopaatti,
laupeudentyöstä oli tullut hänen huumeensa, hänen sairautensa.
Hänet teloitettiin hyvyytensä vuoksi, että tasapaino ei järkkyisi.
Teloittelijoillekin hän toivotti siunattua elämää, juuri ennen kuin niska revähti.

Kansa on tullut hurraamaan, lastensa kanssa. Yleistä kansanhuvia,
ilmaista.
Miksi emme ottaisi siitä kaikkea irti?

Runo: Lävistetty käsi

Lapsen ympärille kietoutuneet lävistetyt kädet,
entisen elämän pistoksia.
Pitävät kiinni lapsen hiuksista, lämpöisen epävarmat.
Kädet hajoavat pian kappaleiksi,
niin paljon painoa niiden takana,
niin paljon ruumiita ja murskattuja unelmia.

Matkalla kosmisen säteilyn alkulähteelle,
pimeän voiman sytyttäjälle.
Murtolukujen laventamista tähden reunalla
avaruuspölylle vilkuttamista.
Saturnuksen renkailla vaeltamista,
koronan kanssa syleilyä.

Runo: Kahden peilin välissä

Kahden peilin välissä solu jakautuu,
minä näen itseni monet kasvot.
Peilikuvan kanssa rakastelua,
oman käden oikeus.
Niin paljon kasvoja, niin vähän hymyä
vain vierailijoita huoneessani.

Levyn eheyttäminen - tietokone-eduskunnan punamultahallitus.

Ajatus osoitettuna Buddhalle

En varmasti ikinä opi tuntemaan itseäni, mutta pitäisikö. Muuttuvan maailman virrassa muuttumattomuus on vain toive. Virran viemää, kaikki muuttuu, mikään ei pysy ennallaan.
Levollista.

Ulkopuolisen käsien kautta, lapsuus ja nuoruus huuhtoutuvat pois.
Oliko se unta?
Levottomuuden aika, epävarmuuden levollinen uni
Taaksepäin ei kulkea voi,.
tulevaisuuden polun reunoilla muodottomien olioiden kunnioittavat katseet reittiä kulkevalle.
Eteenpäin, eteenpäin on pakko kulkea.

Elän lapsuuteni ja nuoruuteni lasteni kautta, oman maailman lumoissa, mitä muut eivät näe.
Minun kotini, avoin avoimille.

Kaikki muuttuu, niin myös Jumalan mielipiteet.

Vanha mies sängyn reunalla
                              en minä elämääni kadu
ehkä toivon, että olisin voinut olla kaiken ulkopuolella.
Elämän tuomarina, läpivalaisevan lasin toisella puolella, vailla kosketusta elämään.
Olisin tunnoton, tosin en tuntisi kipua, arjen todellisuutta
                                                         enkä onnea, naisen kosketusta.

Mökin laiturilla istuimme,
varpaamme kutittivat toisiaan.
Valkoiset pyyheet päällä, kädessä pullo minttua.
Nojautuneena eteenpäin,
kurkottaen yritit leskenlehden tavoittaa
pyhe valahtaa päältäsi.
Edessäni Afrodite, sen helmet ja kauneus
kuin meren vaahtoa.
Alastomana kääriydyt pyyheeni sisään ja lasket pääsi käsivarsilleni.

Runo: Hylättyjen kasvojen kokoelma

Kylmyydestä jäätyneet kyyniset kasvoni
täynnä elämän kokemusten tuomia arpia
jotka eivät pesemällä lähde pois.
Vaihdan ne uusiin,
jasmiinintuoksuisiin, sileisiin
puhtaisiin.

Närkästynyt tunne siitä, arvet syntyvät uudelleen,
maailma osoittaa olemassaolonsa, maailma ottaa palan kasvoista omaan kokoelmaansa.

Hullu maailma,
hullujen ihmisten pesä.
Hullujen Paratiisi.

Vaikka olen Yksikätinen Mies
kai minulla on oikeus taputtaa maailmalle.
Osoittaa eleillä maailman kauneus,
iloita siitä mitä minulla on.

Sokeakin iloitsee kuulostaan, kuuro silmistään,
menettämätön pelkää menettämistä.
Menettämällä jotain sen arvo tulee esille,
irvokkaasti maailma paljastaa olemassaolonsa, mielivaltaisuutensa.
Syöpäpotilaat, leukemiahoidot, AIDS
pelottavat menetykseltä suojan saaneita.

Pitkän pohdinan tulos,
pitkien unettomien öiden, henkevien monologien jälkeen
todellisuus ei vastaakaan odotuksia.
Selittämätön maailma, kaiken kauneuden lähtökohta.
Sanon hei ja pyydän ulos.
Vastauksena käsien levottomien liikkeiden aikaansaama ujo hymy
tulkitsen myönteiseksi vastaukseksi.
Liikkumaton hiljaisuus, meidän ympärillä ei mitään,
vain närkästyksen tuottamat katseet, jotka huuhtoutuvat viemäreihin.

Tämän sängyn jaan kaikkien muiden kanssa
tänään sen jakaa kuhmurainen tyyny.
Kuvittelen sen Häneksi, silitän Hänen hiuksiaan ja hyväilen Häntä.

Ihmisten keskellä tuntuu turvattomalta, näkymättömältä
ehkä siksi Hän ei näe minua.
Todellisuuden ja mielikuvituksen eroa on yhä vaikeampi havaita,
sulautuneena toisiinsa, ne luovat satujen maailman.
Mutta siellä ei ole sijaa tosikoille.

Todellisuus on pelkkää unta,
unet heijastavat todellisuuden kuvia
ne ovat unia unien sisällä.
Kaikki epätodellinen on totta,
todellisuus on huokaus, epätodellisuus totuuden valkenemisen ällistys.

Autojen valokeilat tuhoavat kaken tieltään,
sulattavat varjot ja pimeyden.
Luomistyö jatkuu autojen väistyessään, luodaan varjot ja pimeys,
piilopaikka hyville ja pahoille.
Autojen valokeilat paljastajia, uuden totalitaarisen maailman poliiseja.

Merenhuiske laskeutuu vesille,
narsistisen Muumipapan toiveiden toteutuessa.
Drontti Edward vilkuttaa ontot hyvästit,
Mörön riekaleet suussaan.

Hän asuu lähelläni, vaikka en ole häntä ikinä nähnytkään.
Hanellä on puutarha täynnä Orionin tähtisumua,
jossa kasvaa uuden maailman tähdet.
Hän on kaunis
Orionin tähtisumun veroinen
hän on minun Sputnik, raketti avaruuteen.

Nämä kädet ovat jumalien työtä,
näillä käsillä siivotaan jumalien eritteet.
Katujen saasteet ja lieju huuhtoutuu pois näiden käsien avulla.

Juhlat eivät ole vielä ohitse,
seuraavan päivän satoa odotellessa.
Istumme kadun näkymättömissä paikoissa, ovien alla, seinien varjossa.
Huomenna on uusi päivä, uuden puhtauden aikakausi.

Viha on pohjimmiltaan pelkoa.

Runo: 20:44

Oikealla puolella ikkunan muotoinen maailma
lumen ja metsän peittämä maalaus,
kankaana luonto ja elastinen maakerros.
Maalaajana aika ja eroosio.

Kahden kerroksen väkeä,
metsän ja lumen.
Puhutaan pakkaselle ja tuulelle,
uhrataan eläimet metsän haltijoille.
Edelleen se on vain ikkunan muotoinen maailma.

Runo: 20:41

Rollaattori-Jeesu ja haavoittunut Lucifer
tervehtivät toisiaan ostoskeskuksessa.
Vaihtavat sanasen, hyvästelevät ja eroavat.

Ihmiset ympärillään, Ignore,
näkevät vain kaksi vanhaa miestä, sosiaalipummia, rikollista.
Tämän maailman viimeisimmät idealistit.

Runo: 20:37

Juoksuhaudoissaan sotilaat arpovat
kuka ampuu sodan ensimmäisen laukauksen.
Dialektinen väittely arvan osuessa kohdalleen
kauanko voimme pitkittää sodan alkua.
Ihmiset sen päättävät, milloin sota alkaa
valta käsissään, jos vain uskaltaisi uhmata.
Millä tämä maailma pysyy pystyssä?
Hullun tuurilla.

Runo: 18:30

Hulluuden ulkopuolelle on vaarallista,
ehdottomien ja mielipuolisten väitteiden maalitaulu.
Hulluuden keskellä on rauhallista, unenomaista
olen siellä näkymätön, sivulause.

Runo:13:22

Kotini on Tsernobylin räjähtäneessä reaktiossa
tervehdin hiukkasia ympärilläni,
ne muodostavat leposijan.
Hajoan osiksi ja annan tuulen levittää itseni muihin maihin
mutta minusta ei pidetä, aiheutin vaaraa ja kuolemaa.
Pilasin myös marjat.

Runo: 13:20

Sanani muuttuvat lasiksi
rakennan niistä itselleni kodin.
Eikö kaikki rakennu sanoista, kysymyksistä,
toteamuksista, huudahduksista?
Maailma alkoi sanasta, kaikki on lasia,
särkyvää.
Käsittele varoen.